Minusta rupesi tuntumaan, että tällä oppaalla on myyty latinoille depressiivisyyttä. Siksi, että ne eivät huomaisi olevansa aggressiivisia. Tein 80-luvun lopulla työmatkoja Texasiin, ja minusta siirtotyöläisten ongelmana oli pikemminkin väkivalta kuin masennus.

Kiinnitin huomiota yhteen kirjan esimerkeistä. Siinä joku, jota kirjassa nimitetään ”sinuksi”, kerää ostoksiaan valintamyymälän kassahihnalta. Jonossa perässä tuleva hermostuu, ja haukkuu hidastelusta. Kirjan mukaan ”sinä” ei saa ottaa itseensä eikä masentua, vaan pitää ajatella, että huutelijalla on muuten vain huono päivä.

 

Jos ostaja 80-luvulla joutui nostelemaan itse tavaroitaan myymälän kassalla, kyseessä oli aika halpa kauppaliike. Parempiin paikkoihin palkattiin aina opiskelijoita tms. auttamaan asiakkaita. Sain sen mielikuvan, että nyt on Pedro lunastanut palkka- tai työttömyyskorvausshekkinsä ja ostaa viikonlopuksi kotiin roskaruokaa ja kaljaa. Hyvä hetki, jota ei tahdo kiirehtiä. Sitten joku valopää rupeaa karjumaan jonosta että ”Hei läski köntys, go back to Mexico. Oikea Pedro ei välttämättä masennu, vaan käy hakemassa auton hansikaslokerosta revolverin ja ammuskelee vähän myymälässä. Tällaisesta oli jatkuvasti uutisia Dallasin televisiossa.

 

Kaukaa viisasta leimata kaikki mahdolliset tunnekuohut masennukseksi ja kehottaa itsetarkkailuun. Masennus on reaganilaisittain paljolti ihmisen omaa syytä, tämä kun ajattelee negatiivisesti. Tätä kun vertaa Martin E. P. Seligmanin 70-luvun depressioteoriaan, niin erot syissä ja seurauksissa ovat huomattavat. Käsityksiäni Seligman-masennuksesta seuraavassa jaksossa.