Martin E.P. Seligman ja muut psykologian uranuurtajat selittivät aikoinaan, että masennusta on kahdenlaista, reaktiivista ja endogeenistä.

Reaktiivinen masennus on ulkosyntyistä. Se aiheutuu siis siitä, että joku asia tai ihminen koetaan masentavana. Tällä selitettiin ennen 75 % masennustiloista. Tämän masennuslajin ei katsottu edellyttävän lääkintää vaan muutosta elämäntavoissa.

Endogeeninen masennus taas syntyy ihmisen tai eläimen sisällä, jonkinlaisen aivokemian tuloksena. Teoriassa 25 % masennuksesta tulee omasta päästä. Lääkkeiden uskottiin auttavan, toisin sanoen endogeenistä masennusta voitiin pitää jonkinlaisena sairautena.

Entäs nykyään? Tiedetään, että tautiluokituksiin lisätään sairauksia sitä mukaa, kun lääkkeitä keksitään lisää. Reaktiivista masennusta ei löydy tautiluokituksista, kun se nyt ei kerta kaikkiaan ole sairaus. Mutta kuka osaisi selittää tämän pätkätyöpsykiatreille, jotka eivät ole koko aikuisikänään lukeneet muuta kuin lääketiedettä?

Muistan, että 90-luvun lopulla tästä asiasta vielä kirjoiteltiinkin. Ratkes-lehdessä arvioitiin, että suomalainen terveydenhuoltojärjestelmä synnyttää enemmän masennusta kuin pystyy ikinä parantamaan. Siis masentava järjestelmä tuottaa reaktiivista masennusta. Eikä osaa kuin määrätä lääkkeitä, joiden vaikutusta ihmisen työkykyyn ei ole edes yritetty arvioida. Ja työkykyhän on yksi depressio-oireyhtymän tärkeimmistä oireista.

Että semmoinen pulma!