lauantai, 18. syyskuu 2010

Martin E. P. Seligman

Helplessness – On Depression, Development and Death on mielestäni paras kirja, joka masennuksesta on kirjoitettu. Se ilmestyi joskus 1970-luvulla, mutta sitä ei ole julkaistu suomeksi. Seuraavassa hyvin suurpiirteisesti ja kärjistetystikin joitakin ajatuksia.

Kirjan mukaan masennus on 75-prosenttisesti opittua avuttomuutta. Nykytutkimus varmaan rinnastaisi kirjan esimerkit pikemminkin stressiperäiseen traumaan, PTSR:ään kuin depressioon.
 
Opittu avuttomuus voi syntyä maanjäristyksen tai muun arvaamattoman tapahtuman yhteydessä, kun ihmisestä tai eläimestä tuntuu, että tilanteeseen ei voi mitenkään vaikuttaa. Myös sosiaaliset tilanteet voivat opettaa avuttomuutta. Yksilö lamaantuu. Luonnonolosuhteissa lamaantuminen oli hyödyllisempää kuin paniikki, saalistava vihollinen ei ehkä huomannut liikkumatonta saalistettavaa.
 
Tätähän psykiatria ei ole koskaan opettanut. Masennus ja vastaava selitetään yksinomaan aivokemialla, koska halutaan myydä siihen vaikuttavia lääkkeitä.
 
Mutta. Kun näitä samoja lääkkeitä testataan eläinkokeilla, koeolosuhteet tehdään varta vasten sellaisiksi, että rotta tai hiiri kokee olonsa avuttomaksi. Yleisimmässä kokeessa, ns pakkouintikokeessa (FST = Forced Swimming Test) rotta pudotetaan yllättäen veden varaan, mikä on siitä erittäin traumaattinen asia. Uudemmassa ja kuulemma inhimillisemmässä koeversiossa rottia riiputetaan hännästä, mikä synnyttää varmasti aiheellisen avuttomuuden tunteen. Sitten tarkkaillaan eläimen refleksejä. Lääkitsemättömät yksilöt yleensä rimpuilevat ja jäävät sitten liikkumattomiksi. Samoin lääkityt yksilöt, mutta ne jatkavat rimpuilemista pitempään, mikä on tutkijoiden mukaan merkki  lääkeaineen masentuneisuutta vähentävästä vaikutuksesta.
 
Tunnustan, että en oikein ymmärrä tässä kuvaamiani asioita. Voisiko joku valaista?

lauantai, 18. syyskuu 2010

Depressiokoulu

Kävin keväällä Depressiokoulu-nimisen kurssin. Jo toiseen kertaan, edellinen kerta, kuusi vuotta aikaisemmin oli jotenkin masentanut.

Nyt hoksasin miksi. Kirja perustuu keskellä Reaganin presidenttikautta Kaliforniassa laadittuun oppaaseen Control Your Depression. Sen nykyisten tekijänoikeuksien haltija ja yksi tekijöistä Ricardo Munoz on tunnettu erityisesti Latinalaisesta Amerikasta tulevien vierastyöläisten kanssa tekemästään työstä. Näyttää siltä, että Suomen lisäksi kirja on käytössä vain Intiassa.

Minusta rupesi tuntumaan, että tällä oppaalla on myyty latinoille depressiivisyyttä. Siksi, että ne eivät huomaisi olevansa aggressiivisia. Tein 80-luvun lopulla työmatkoja Texasiin, ja minusta siirtotyöläisten ongelmana oli pikemminkin väkivalta kuin masennus.
Kiinnitin huomiota yhteen kirjan esimerkeistä. Siinä joku, jota kirjassa nimitetään ”sinuksi”, kerää ostoksiaan valintamyymälän kassahihnalta. Jonossa perässä tuleva hermostuu, ja haukkuu hidastelusta. Kirjan mukaan ”sinä” ei saa ottaa itseensä eikä masentua, vaan pitää ajatella, että huutelijalla on muuten vain huono päivä.
 
Jos ostaja 80-luvulla joutui nostelemaan itse tavaroitaan myymälän kassalla, kyseessä oli aika halpa kauppaliike. Parempiin paikkoihin palkattiin aina opiskelijoita tms. auttamaan asiakkaita. Sain sen mielikuvan, että nyt on Pedro lunastanut palkka- tai työttömyyskorvausshekkinsä ja ostaa viikonlopuksi kotiin roskaruokaa ja kaljaa. Hyvä hetki, jota ei tahdo kiirehtiä. Sitten joku valopää rupeaa karjumaan jonosta että ”Hei läski köntys, go back to Mexico. Oikea Pedro ei välttämättä masennu, vaan käy hakemassa auton hansikaslokerosta revolverin ja ammuskelee vähän myymälässä. Tällaisesta oli jatkuvasti uutisia Dallasin televisiossa.
 
Kaukaa viisasta leimata kaikki mahdolliset tunnekuohut masennukseksi ja kehottaa itsetarkkailuun. Masennus on reaganilaisittain paljolti ihmisen omaa syytä, tämä kun ajattelee negatiivisesti. Tätä kun vertaa Martin E. P. Seligmanin 70-luvun depressioteoriaan, niin erot syissä ja seurauksissa ovat huomattavat. Käsityksiäni Seligman-masennuksesta seuraavassa jaksossa.

perjantai, 4. kesäkuu 2010

Negatiivinen sosiaalinen tuki

Joku näyttää tätäkin blogia lukevan. Enpä olisi uskonut. No vettä myllyyn vaan ja öljyä liekkeihin.

Kun puhutaan kiusaamisesta, ajatellaan usein ensin, että kuka kiusaa ja ketä ja miksi. Oikeastaan parempi olisi ottaa lähtökohdaksi masentamistilanne. Heinz Leymann on tehnyt ehkä kattavimman kyselylomakkeen työssäkiusaamisen selvittämiseksi. Mutta se on copyright-suojattu, niin että sitä ei tavallinen pulliainen saa nähdä. Ainakin vähän aikaa sitten netissä oli espanjankielinen piraattilomake osoitteessa http://psicologia.costasur.com/es/las-45-preguntas-de-heinz-leymann-para-el-mobbing.html ja saksankielistäkin tekstiä löytyy osoitteesta http://wiki.mobbing-gegner.de/Mobbing/Liste-der-45-Mobbing-Handlungen-nach-Professor-Heinz-Leymann
 
Parhaat esimerkit masentamiskäytännöistä saa sillä lailla, että kääntää päälaelleen kaiken 1970-luvun jälkeen kirjoitetun positiivisen PD-populaarikirjallisuuden (PD = Personal Development, suomeksi henkinen kasvu).
 
Tai tässä yksi esimerkki, joka ei ole populaarijulkaisusta vaan sosiaali- ja terveysalan oppikirjasta:
 
Ihmisellä on tarve elämänhallintaan (life control). Tutkijat ovat todenneet, että sen saavuttamiseen kuuluu neljä osatekijää:
 
·                     elämän ymmärrettävyys (comprehensibility)
·                     elämän hallittavuus (manageability)
·                     elämän mielekkyys (meaningfullness)
·                     elämään tyytyväisyys (life satisfaction)
 
Kaikissa määritelmissä, joita olen kiusaamisesta lukenut nimityksestä riippumatta (mobbing, bullying, stalking jne) sanotaan, että sillä pyritään kiusaamisen kohteen henkisen tasapainon horjuttamiseen. Jos nyt haluat horjuttaa jonkun lähimmäisesi henkistä tasapainoa, niin iske kaikin voimin noihin neljään osa-alueeseen. Kyllä se siitä masentuu.
 
Vähän niin kuin Claes Andersson aikoinaan totesi: "Ihminen on helppo tehdä hulluksi. Ota häneltä pois kaikki, mitä hänellä on, ja katso miten kummallisesti hän alkaa käyttäytyä."

tiistai, 30. maaliskuu 2010

Depression käypä hoito

Depression käypä hoito -suosituksessa surutyöksi lasketaan lähiomaisen kuoleman sureminen kahden viikon ajan. Kaikki muu ja tämän yli katsotaan sairaudeksi, johon on määrättävä lääkitys. Jotta suositus olisi uskottava ja puolueeton, sen laatijat ilmoittavat julkaisun lopussa ns. sidonnaisuutensa. Ettei tule vaalirahakohuja. Kuten parlamentaarisessa demokratiassa olemme tottuneet, kirjoittajat suosivat kaikkia lääketehtaita tasapuolisesti ja syrjimättä.

Mutta olisikohan suositus toisenlainen, jos sen laatijoiden joukossa olisi lääkäreiden lisäksi psykologeja, sosiaalipsykologeja tai peräti mielenterveysjärjestöjen edustajia. Sanotaan, että sota on liian vakava asia jätettäväksi sotilaiden käsiin. Minä sanoisin, että masennus on liian vakava asia jätettäväksi psykiatrien käsiin.

maanantai, 29. maaliskuu 2010

Reaktiivinen ja endogeeninen masennus

Martin E.P. Seligman ja muut psykologian uranuurtajat selittivät aikoinaan, että masennusta on kahdenlaista, reaktiivista ja endogeenistä.

Reaktiivinen masennus on ulkosyntyistä. Se aiheutuu siis siitä, että joku asia tai ihminen koetaan masentavana. Tällä selitettiin ennen 75 % masennustiloista. Tämän masennuslajin ei katsottu edellyttävän lääkintää vaan muutosta elämäntavoissa.

Endogeeninen masennus taas syntyy ihmisen tai eläimen sisällä, jonkinlaisen aivokemian tuloksena. Teoriassa 25 % masennuksesta tulee omasta päästä. Lääkkeiden uskottiin auttavan, toisin sanoen endogeenistä masennusta voitiin pitää jonkinlaisena sairautena.

Entäs nykyään? Tiedetään, että tautiluokituksiin lisätään sairauksia sitä mukaa, kun lääkkeitä keksitään lisää. Reaktiivista masennusta ei löydy tautiluokituksista, kun se nyt ei kerta kaikkiaan ole sairaus. Mutta kuka osaisi selittää tämän pätkätyöpsykiatreille, jotka eivät ole koko aikuisikänään lukeneet muuta kuin lääketiedettä?

Muistan, että 90-luvun lopulla tästä asiasta vielä kirjoiteltiinkin. Ratkes-lehdessä arvioitiin, että suomalainen terveydenhuoltojärjestelmä synnyttää enemmän masennusta kuin pystyy ikinä parantamaan. Siis masentava järjestelmä tuottaa reaktiivista masennusta. Eikä osaa kuin määrätä lääkkeitä, joiden vaikutusta ihmisen työkykyyn ei ole edes yritetty arvioida. Ja työkykyhän on yksi depressio-oireyhtymän tärkeimmistä oireista.

Että semmoinen pulma!